"24.9.14.
Saanhan olla rikkinäinen ja surullinen ihminen? Voinko kipuilla tämän syksyn, juosta kuin hullu, unohtaa kaiken muun ja parantua? Jos tahdon, niin onko luvallista antaa kastuneiden lehtien takertua hiuksiini lähtemättömästi? En tahdo selvittää sisäistä sotkuani, en ole valmis järjelliseen ja yksinkertaiseen elämään, se ei pue mua mitenkään päin. Ehkä kaiken juju onkin se, juuri se, jota en itselleni myönnä. En pelkää, mutta olen toivoton kaiken toivonkin kanssa. Onko väärin tuntea kipua ja sietää sitä, sietäisin vielä niin paljon enemmänkin. Sä olet kaikki maailman kaunis, jonka näen ja tunnen. Jokainen tuoksu, kylmä viima, ensimmäiset miinusasteet, liikennevalojen heijastus märällä asvaltilla, rikkinäinen lasi ja aurinkoinen taivas matikan luokan ikkunassa. Sateella edelleenkin kuljen kanssasi kaupungin halki, et katoa ajatuksistani. Olet mukanani, koska nämä ovat niitä päiviä, jolloin emme voi olla yhdessä ja silti kerran lupasin pitää sinut sydämessäni, vaikka kaikki olisikin toisin - kuten nyt. Syksyn sade ei huuhdo sinua pois, se kirkastaa kaiken ennen niin sumuisen ja järjettömän.
Minä vain toivon, että elät elämää, josta aina unelmoit."
Syksy on se aika vuodesta, jota joka ikinen kevät kaipaan. Sisälläni palaa aina jokin sanaton kaipuu viilenevien aamujen ja värikkään metsän luo, vaikka kevään lapsi olenkin. Näetkö minusta sen, jota en enää ole? Huomaatko hymyni sävyn erilaisuuden ja eksyneen katseeni? Hohdanko edelleen, luetko minua kuin avointa kirjaa, vaikka en enää sylissäsi makaa? Oletko se vielä, olenko se vielä?
Minä vain toivon, että elät elämää, josta aina unelmoit."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti